Heiskakin pyöräili

Polkupyöräily oli osa myös minun elämääni ja se alkoi Osmo-enomme raskaalla retkipyörällä joskus kuuden vanhana. Sitä pyörää piti polkea rungon välistä ja vaikeusastetta lisäsi hammastetuissa spedaaleissa kiinni olevat metalliset kengänpitimet, jotka raapivat joskus pahastikin, kun lähti tai pysähtyi. Ensimmäinen oma pyöräni Käätiksellä oli Gresent 26" suoraan Ruotsinmaalta. Sillä ajelin muutaman vuoden kunnes kasvoin siitä yli ja Hannu peri sen. Minulle jäi sitten faijan 30-vuotta sitten käytettynä hankittu maantiepyörä "Tre Kronor", joka palvelikin ihan hyvin jopa koulumatkoilla Kallioon, Yhteiskouluun asti tuon 12km aina kun myöhästyin bussista. Kolmessa vuodessa siitä tuli oudon notkea, kunnes selvisi, että siitä on runko melkein poikki kolmesta kohtaa. Isäukko oli valittavinaan, että "minulla  se kesti kolmekymmentä vuotta ja sinä rikoit sen kolmessa".  Polkupyörä oli minulle myös työkalu, sillä toimitin  perheemme kauppatavarat lähikaupoista kolmesta viiteen kertaan viikossa. Alkuajan talkoisiin piti hakea ruokatavaroita joskus kolmekin reissua päivässä. Kaksi isoa kassia ja 3 litran maitokannu ohjaustangolla ja nyytti tai pari tavaratelineellä. Töihin mentyäni homma siirtyi Hannun vastuualueelle. Ostin sitten ekoilla kesätyörahoillani vähän käytetyn Hermes- merkkisen 8-vaihteisen kilpapyörän. Se painoi vain kahdeksan kiloa ja meno oli kuin lentoa faijan entiseen melkein 30 kiloa painavaan verrattuna.  Asensin siihen kevyen pakettitelineen  kauppamatkoja varten ja Hannu-veli pääsi nyt kyytiin pienelle reissulle kylälle.  Paluumatkalla tultiin sitten melkoista vauhtia alas Helytietä ja unohdin pehmeän hiekan, jota oli levitetty korjailutöissä siihen Vuorion mutkaan. Ohut kilpapyörän rengas upposi hiekkaan ja ehkä koskin vielä jarruunkin, mutta meidän molempien matka jatkui ohjaustangon yli Vuorion ojaan tienvieren kivilouhikon ja nokkospuskan yli. Molemmille tuli vähän naarmuja, Hannulle tietysti enemmän, niinkuin aina, mutta eniten harmitti joka puolelle osuneet nokkosten polttamat.  Käveltiin loppumatka.   Vaihdoin myös melko pian alkuperäiset sisäkumittomat  "makkararenkaat" tavallisiin, mutta ohuisiin sisärenkaallisiin, kun ei ne makkararenkaat niillä meidän kivisillä hiekkateillä kestäneet. Ne oli asfaltille tarkoitetut.

   Toisella kerralla Hannu ei onnekseen ollut kyydissä, kun ajoin tosi kovaa vauhtia alas Kiviportintietä. Siinä ennen Ahdekaunokintietä oli hieman jyrkempi kaarre kuin nykyään ja sieltä tuli vanha mies polkupyöräänsä taluttaen. Hän pysähtyi Kiviportintien laitaan juuri hetkeä ennen, kun olin kohdalla ja lähti sitten suoraan eteeni. Painoin takajarrua, ei mitään apua ja sitten etujarru kiinni ja yli ohjaustangon ja yli miehen pyörän pakkarin ja suoraan kohdalla olevan tontin ojaan pää edellä.  Sain hädissäni oikealla kädelläni kiinni hetkeksi käteeni katkeavista aitalaudoista ja lensinkin ojaan polvilleni enkä päälleni. Ylös kömmittyäni huusin  miehelle kurkku suorana. Uudet housuni olivat hyvin vanhan näköiset ja aivan ruohovihreässä. Kädet olivat veressä ja hiekassa. Polkupyörä oli parinkymmenen metrin päässä ojassa onneksi ihan ehjänä. Kun mies vihdoin sai jotain sanottua hän mutisi, että "en voinut käsittää pyöräsi tulevan niin kovaa ja arvelin ehtiväni ensin tien yli". Löin käteeni jääneen aitalaudan pätkän takaisin aitaan paikalleen silmänlumeeksi ja jatkoin matkaani kiukusta puhisten.

   Kolmas "lentomatkani" liittyi pariin kahnaukseen kylällä. Kävin Mannosen kaupalla jollain asialla ja lähdin sitten ajelemaan kotiin päin siitä Shellin bensa-aseman editse nykyisellä Itäväylällä. Näin kyllä kolmen kaveruksen porukan Vehkalahdentiellä, joiden kanssa olin aiemmin joutunut kahnaukseen, mutta en sen kummemmin osannut heitä huomioida ennenkuin lensin yli stongan juuri Shellin kopin kohdalla.  Käsissä vähän naarmuja ja mieli äimän käkenä. En keksinyt heti mitään syytä moiseen. En ollut koskenutkaan jarruihin. Nostin pyörän pystyyn ja vilkaisin poikaporukkaa. Heitä nauratti aivan hervottomasti ja samassa tajusin yhteyden.  He olivat löysänneet pyörästäni etupyörän käsin kiristettävät siipimutterit kaupassa ollessani ja kun sitten lähdin ajamaan ne ja sisemmät mutterit lukitsivat etupyörän.

   Samalla pyörällä ajoin Kontion porukan yleisurheilija- seiväshyppääjän, Järvisen Piven kanssa testiajon alas Valkoisen Ristin mäkeä. Piven tarkistamalla Skoda Octavian mittarilla kellotettiin vauhdikseni 68 km/h ja muutama päivä myöhemmin Pia-koiran nopeudeksi yli 55 km/h.  Kesätöissä ollessani pyöräilin vuoden 57-kesällä Kontion porukan kesäretkelle Pian kanssa  yhden viikon ajan joka päivä töiden jälkeen  Sipooseen Pilvijärvelle, noin 35 km edestakaisin, kunnes sen kaikki neljä polkuanturaa perjantaina puhkesivat hieman ennen Sipoon jokea.  Jätin Pian kohdalle osuneen heinäladon luo odottamaan ja ajoin Pilvijärvelle hakemaan Järvisen Piveä apuun.  Pive vei Skodallaan Pian Pilvijärvelle ja se jäi sinne Kontion tyttöjen vahdiksi seuraavaksi viikoksi. Sillä viikolla siellä oli sotaharjoitukset ja sotapojat juoksivat öisin pitkin rantoja, mutta tältä kohtaa ei juostu. Pia-koiran iso mustanpuhuva 55-kiloinen hahmo ja syvä basso "WUFF, WUFF" kierrätti sotapojat kaukaa tyttöjen teltan ohi.  Minun piti tietenkin käydä joka päivä koira ruokkimassa ja tyttöjä helssaamassa.  Jäi niistä makkaroista muillekin kun Pialle.

Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen