Tuulihaukka Ville kiitoradalla Käätypolku 8 pihalla. Taustalla Tammelundin ukin tekemät käsirattaat joista oli paljon hyötyä uudisrakentamisen aikoihin ja runsaasti huvia leikessä. Ville oli siipirikko.

Heiskan elikot

  Ensimmäinen oli tuulihaukka Ville. Sen löysivät Häkkisen Seppo ja Mäkisen Reima perhostenkeräilymatkallaan Rantakartanontiellä eli juuri sieltä, mistä Kinnarin Leo kertoi jutussaan amiraaleista. Tosiasiassa kävi niin, että Seppo kertoi minulle haavoittuneesta räkättirastaasta, jonka varikset olivat murjoneet. Ihmettelin asiaa vähän ääneen ja sanoin, etten ole ikinä nähnyt varisten hyökkäävän räksyjen kimppuun joukolla. Seppo otti epäilystäni vähän itseensä ja sanoi, että lähdetään katsomaan, ne jäi sinne mekastamaan. Lähdettiin heti ja perillä löytyikin pusikosta varisten jahtaama ja kovasti räksyn näköinen siipirikko lintu. Huomasin läheltä katsoessani käyrän nokan ja kynnet. Löin perhoshaavin päälle ja nostin saaliin näkyville. Pitkät terävät kynnet tulivat haavista läpi ja nyt Seppokin tunnisti linnun tuulihaukaksi. Otimme linnun mukaamme ja sijoitin sen hoidettavaksi nyt jo varastoksi jääneeseen entiseen kesämökkiimme. Syötin sitä sammakoilla ja lihanpaloilla ja ämpärin reunalta se joi vettä tarpeisiinsa. Paskoi tietysti kaikki paikat ja ne piti päivittäin siivota, ettei äitimme päässyt hiiltymään. Sitä kävivät lähes päivittäin katsomassa niin löytäjät kuin muutkin kylän lapset.  Siipi vain ei parantunut, vaikka haukka muuten näytti piristyvän eli tulevan kiukkuisemmaksi. Mietimme parin viikon päästä Sepon kanssa mitä sille tekisimme, kun siipi ei näytä paranevan, mutta se ratkaisi ongelman itse heittämällä henkensä seuraavana yönä.

  Sitten oli  jalkansa loukannut oravanpoika Osku. Sen olivat löytäneet Takakaltsilta Reima kavereineen ja kun olin saanut pitää kotona tuulihaukkaakin, niin varmaan voisin toimia oravankin lapsenvahtina. Se oli minulla yläkerrassa omassa huoneessani ja meni melko pian jalan parannuttua pitkin verhoja ja seiniä. Se suoraan sanoen alkoi olla tosi rasittava sotkiessaan paikat ja tiputellessaan tavaroita. Se saattoi keksiä, että isossa kaktusruukussani oli jotain mielenkiintoista ja siitä vaan hetkessä mullat ja kaktukset lattialla. Vajaan kuukauden taisin kestää sitä ja sen jälkien siivoamista, sitten päätin päästää sen metsään. Kerroin Reimalle ja hän halusi kavereineen tulla katsomaan vapauttamista.  Orava Osku hyppäsi innoissaan matalaan kuusikkoon siinä Soikan Kallioiden kohdilla ja pyöri ympärillämme muutaman minuutin. Sitten se hävisi tiheikköön.  Koko syksyn ajan Osku tuli huudeltaessa näyttäytymään, jopa metrin päähän huutelijasta, mutta talvella ja sen jälkeen se ei enää tullut.

Oravanpoika Osku Viljo-isämme ruokittavana kellarin betonikaiteella.



  Kalle Variksenpojan taisin löytää itse meidän pihalta ja sen kanssa syntyi koko kesän kestänyt kaveruus. Se oli kuin koira, seurasi joka paikkaan kävellen tai lentäen, mutta puolta kilometriä pihaamme kauemmas se ei lähtenyt mukaan. Kävelin tai pyöräilin usein Sepelle tai Kosalle Kalle olkapäällä ja se nojasi korvaani ja kujerteli  omia juttujaan. Silloin, kun puhuin muiden kanssa se oli yleensä hiljaa, mutta kun olimme kahden, se alkoi juttunsa. Mietin usein, että oliko se Kalle ollenkaan, vaan ehkä Katriina, kun oli niin puhelias.
  Aamulla töihin lähtiessäni se lensi talon harjalta olkapäälleni ja istui siinä juttujaan turisten Louhistojen kohdalle asti. Siinä se lensi metsänreunan suurimpaan kuuseen, aivan latvaan.  Jossain välissä se palasi kotipihaan ja äidin kertoman mukaan hävisi yleensä neljän aikoihin eli juuri silloin, kun olin tulossa kotiin.  Siellä se istui kuusen latvassa tullessani ja lensi kyytiin olkapäälleni.
  Sitten tuli syksy ja surullinen aika sikäli, että päätin päästää sen takaisin luontoon, kun se näytti pärjäävän ilman ihmisen apua. Sitä ennen rengastin Kallen omatekoisella ohuella alumiinirenkaalla. Maalasin siihen värikoodin tunnistamista varten. Panin Kallen vanhaan lentolaukkuun ja Häkkisen Sepen kanssa ajoimme Mustavuoren vastapäisille pelloille jonne sen jätimme.  Kotiin päästyäni Kalle istui katonharjalla ja tuli taas kujertamaan olkapäälleni. Äitini sanoi sen tulleen "aikoja sitten" eli se oli lentänyt suoraan kotiin heti vapauduttuaan. Uusi yritys tehtiin seuraavana päivänä ja nyt Vesterkullaan asti.  Sama tulos. Kalle paljon ennen meitä kotona. Nyt oli pakko keksiä jotain uutta.  Kalle kassiin ja pyöritimme sitä ympäri parikymmentä kierrosta ja pitkin matkaa ajaessamme aina vähän väliä muutama pyörähdys tavoitteena sekoittaa sen suuntavaisto.  Nyt  veimme sen Vikkullan takapuolelle ja sinne se näytti jäävän.
  Kalle renkaineen pyöri näkyvissämme pari-kolme vuotta siinä Mustavuoren vastapäisillä pelloilla. Aina silloin tällöin kuulin jonkun nähneen sen, mutta aina yksin. Se ei ilmeisesti kelvannut tai halunnut enää parviin.  Isohkosta leveästä renkaastaan se oli helppo tunnistaa.

  Seuraavana keväänä joku toi minulle harakanpoikasen. Se oli todellinen riesa. Se kävi näykkimässä ruokaa keittiöstä äidin silmän välttäessä, varasteli kaikkea mahdollista minkä se vain sai vietyä. Se lensi koivuun sananmukaisesti hopealusikka suussa, mutta onneksemme pudotti sen niin, että löysimme sen maasta. Ongelma oli siinä, että kuumana kesäaikana oli pakko pitää ikkunoita auki ja se käytti niitä kulkureitteinään. Sitten se heittäytyi aivan henkipatoksi, se paskoi useampaan kertaan pöydille ja olohuoneen plyyshimatolle ja se oli melko hyvähermoiselle äidillemme liikaa. "Nyt hävität se heti tai en vastaa seurauksista !!!", tai jotain sellaista hän huusi.  Olin myös itse kyllästynyt sen temppuihin ja arvelin tekeväni samoin, kun Kalle-variksen kanssa, mutta tämäpä ei enää antanutkaan kiinni. Hyppäsi vain kättä ojentaessani sivuun ja räkätti pahanilkisesti. Puoli tuntia yritin tavoittaa sitä, mutta sitten loppui minunkin pinnani.  Hain kellarista pesäpallomailan ja sillä sitten lopetin sen.

  Siinä samassa ammeessa, jossa jossain noista oheisista Kuukkasten kuvista pojat polskii, oli minulla muutaman kuukauden ajan neljä  kyytä tutkimuskohteina.  Pyydystimme ne Kosan ja Sepen kanssa Kontulan suolta, jossa niitä oli paljon siihen aikaan. Kosa vei yhden, tosi hienon, aivan teräksen sinisen ja juuri nahkansa luoneen kyyn Kulosaaren kouluun säilöttäväksi. Minä vein omani sinne ammeeseen, kun koulussani oli näytteitä tarpeeksi.
  Pyydystimme ne siten, että hätyytimme kyyn liikkeelle ja kun se lähti ryömimään nappasimme hännästä kiinni ja pistimme pulloon pää edellä.  Siinä piti kyllä olla aika nopea ja hieman vatkata sitä, ettei kyy päässyt nousemaan ylös ja iskemään käteen tai kroppaan.
  Ruokin niitä ammeessa sammakonpoikasilla ja sisiliskoilla, vaikka ei ne paljoa tarvinneet vankeudessaan. Niitä myös kävi moni pihallamme inhoamassa ja ihmettelemässä. Ne tottuivat minuun niin, etteivät ne sihisseet tullessani ammeen lähelle, mutta muille ne sihisivät.  Saatoin ottaa niitä myös käteeni, johon ne kiertyivät kehälle lämmittelemään.  Kerran eräs Soikan perheen yläkertalainen eli vuokralainen tuli siihen Soikan aidalle kyselemään niistä ja pyysi näyttämään.  Otin yhden kämmenelleni ja menin aidalle. Kyy nosti heti päätään vieraan äänen kuullessaan tai hajun haistaessaan, mutta rauhoittui kohta.  Sitten tämä naapuri yllättäen sanoi, että saako sitä koittaa ja otti saman tien sitä kiinni käsieni välistä roikkuvasta hännästä.  Minulla oli peukalo siinä valmiina pystyssä johon kyy heti iski.  Olin kyllä lähes viikoittain nyppinyt haavin avulla niiltä myrkkyhampaat suusta, mutta niille kasvaa melko nopeasti uudet ja onhan niillä suussa vielä pienet terävät tavallisetkin hampaat ja myrkkyruisku toimii ilman myrkkyhampaitakin. "Voivoi, miten se nyt noin", voivotteli naapuri ja minä kiikutin kyyn ammeeseensa. Viilsin sitten heti linkkarilla puremakohdan auki ja imin myrkkyä pois mahdollisimman paljon. Sitten piti saada paljon nestettä kehoon myrkyn vaikutuksen vähentämiseksi, joten join kahden litran pullollisen talouskaljaa. Vanhemmilleni en puhunut mitään. Olisi tullut vaan taas turhaa sanomista.
  Illallisella istuessamme äitini pyysi sitten näyttämään käteni. Näytin vasemman, mutta se ei nyt sitten riittänyt ja oikean näyttäessäni hän kysyi, että mikäs siihen on tullut, kun peukalo näyttää  kovasti turvonneelta.  "Ei mikään, löin kait vasaralla", yritin kierrellä, mutta äiti sanoi naapurin käyneen ystävällisesti kyselemässä miten se puremasi voi.  Ja siitä sitten heti Punaiseen Ristiin tarkistettavaksi. Istuin siellä sen illan kello kuudesta yhteentoista jonossa ja yritin silloin tällöin ohijuokseville hoitajille sanoa, että "hei, minulla pitäisi olla kyyn purema ja pitäisi ehtiä vielä viimeiseen bussiinkin".
  Kun vihdoin sitten tuli vuoroni, niin lääkäri kysyi tutkittuaan, että mitä minä siellä tein, jos vaiva on kerran hoidettu.  Sanoin, että tarvitsen todisteen, että olen täällä käynyt ja jonkin reseptin, että äiti rauhoittuu. Sain reseptin ja äidiltä seerumiin rahat, jotka tietysti menivät rakettitarvikeostoihin.  Käärmeet piti kuitenkin viedä takaisin suolle.

   Jossain välissä minulla oli lyhytaikaisempina hoidokkeina kissamme Tanun tuomia "lahjoja".  Se saattoi aamulla olla oven takana mairea hymy naamallaan, joka osoittautui sitten jalkoihini laskettuna keltasirkuksi, talitintiksi tai hiiriksi.  Se pyydysti ne elävinä poikittain suuhunsa ja toimitti sitten minulle. Ne olivat hieman sokissa ja hetken rauhoituttuaan toipuivat. Hiiriä pidin häkissä muutaman viikon, mutta niiden hajusta tuli äidin taholta enempi sanomista ja ne piti päästää metsään.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen

Elikkolista:  tuulihaukka Ville, orava Osku, varis Kalle, harakka Viki, kyy-nelikko, Tanun saaliit: keltasirkku, talitintti, ja pari hiirtä

Käätis 8:n kesämökin katolla Hannu ja Tanu-kissa. Taustalla Vilhusten talo ja sauna. Vuosi ehkä 1955.