AH 2   Armeijan harmaissa, osa 2    Alokkaana Suomen Turussa

   Viestikomppaniassa alkoi nyt arki, jossa alokkaista alettiin valmistaa murhaavan tehokkaita tappokoneita viestivälinevaraston ja  -huolto-osaston käyttöön ... mahdollisen konfliktin varalle ulkomaalaisten kanssa. Alokasajan kesto oli kaksi kuukautta, jonka jälkeen oli sotilasvala, jonka jälkeen taas sotaväen rikoslaki astui voimaan kaikessa mahdollisessa ankaruudessaan.

   Ensimmäinen herätyksemme kello 6:lta aamulla oli myös lähes pelkkää kakofonista alikersanttien ja korpraalien huutoa, josta olennaisen asian poimiminen onnistui parhaiten syöksymällä lankkumallisia kalsareita kannatellessa ja pyyhe toisessa kädessä samaan suuntaan, kuin tuvan muutkin alokkaat.  Perillä käytävän päässä odotti pesuhuone, jossa pitkässä rivissä keskellä oli kaksin puolin kymmenkunta käsienpesuallasta. "Peseytykää" oli komento ja tuohon tarkoitukseen jäi aikaa noin kymmenen sekuntia. Lämminvesihanaa ei ollut ja kylmähanasta tuli vain kylmää tai erittäin kylmää.  Monet meistä eivät ehtineet tehdä tuona aikana yhtään mitään, edes hanaa avaamaan.  Paluu tupaan oli vähintäin yhtä vilkasta menoa, huudon hetkeksikään katkeamatta. Alikersantteja kun tuntui riittävän joka nurkalle vaikka tosiasiassa heitä oli muistaakseni kuusi.  Tupia oli saman verran, joista neljä meille alokkaille, yksi ryhmänjohtajille eli ryhmyreille, siis alikersanteille tällä kertaa. Kuudes tupa oli erilaisille työkomennusmiehille. Ryhmyri saattoi olla myös korpraali, kunnes sai ylennyksen, jos sai. Yleensä sai.
   Pukeutumisen jälkeen, joka sekin kävi samalla huutotahdituksella pääsimme syömään varhaisaamiaista.  Tosiasiassa tuo parinsadan metrin matka ruokalaan oli mitä parasta koulutusaikaa.  Meidät opetettiin muutamassa minuutissa muodostamaan rivi ja jono, mutta aina siinä oli jotain vikaa ja jos ei ollut, niin juostiin silti.  Meille selvisi myös suunnista vasen ja oikea. Kaikkein tärkein, tuo "tahdissa mars" ei vielä ehtinyt selvitä, kun minua ja muutamaa muutakin alkoi meno hymyilyttää. Alikersantti opasti tällä kohtaa seuraavasti: "ALOKAS EI HYMYILE!. Kolme kertaa komppanian ympäri MARS, MARS". Reippailun jälkeen taas riviin asetuttuamme hän kysyi: "Vieläkö hymyilyttää alokas?" Ja taas joku vitsiniekka (se en ollut aina minä) vastaili: " Ei hymyilytä herra alikersantti, mutta entä jos itkettää ?" (Ryhmää alkoi naurattaa) "JUMALLAUTA  ALOKKAAT !, neljä kierrosta kasarmin ympäri MAARS, MAARS!." Ja eikun juoksuun.
"Vieläkö alokkaita naurattaa?"  "Ei naurata herra alikersantti, alokkaan pärstä on kuin petolinnun p-se, herra alikersantti.", laukoi samainen kaveri ja taas mentiin kasarmin ympäri muutama kierros poikien pokan pettäessä.
   Pääsimme vihdoin hikisinä ruokalaan, jossa meihin taottiin monta aivan uutta käyttäytymissääntöä ruokailun suhteen. Opettelimme niitä toiston ja erilaisten poistumisharjoitusten myötä. Tämä ensitutustuminen oli siis aamutee näkkileivän, voinokareen ja juustoviipaleen kera.  Päivällä oli klo 11 varsinainen ruokailu ja klo 18 oli iltapala.  Se ei ollut pakollinen ja sinne mentiin useimmiten ankarasti harjoitellen, joten minä ja muutamat muut jätimme sen usein väliin, kun piti kirjoitella kotiväelle ja lukeakin ehti jotain.
   Ruoka oli Sirkkalassa erittäin hyvää, mutta ruokailuaika jäi monelle alokkaalle aivan liian lyhyeksi tässä alkuvaiheessa, ennenkuin oppi hotkimaan ruokansa pikavauhtia. Puolia lautasellisia soppaa tai muuta ruokaa jäi monelta ja hitaimmilta lähes kaikki. Näkkileivän voitelu, perunoitten kuoriminen ja muut toimet veivät lähes koko ruoka-ajan, kun äiti ei ollut nyt auttamassa ja valmiiksi laittamassa.  Näitä ruokalamatkaan liittyviä harjoitteita kerrattiin aamuin, päivin sekä illoin jopa kymmeneen asti.
   Olin joutunut jo useamman kerran "tiskiin" eli jäämään ruokailun jälkeen siivoamaan jäljet ja  kattamaan pöydät seuraavaa ruokailua varten.  Menin sinne mielelläni, sillä komppaniassa ei saanut hetken rauhaa ryhmyrien juoksuttaessa ja huutaessa muuten vaan siinä välissä.  Pääsin emännän suosioon etevänä padan pesijänä ja selvisin siitä niin nopeasti, että ehdin tavallisesti syödä ylimääräisen pannukakun palan tai voileivän ennenkuin piti lähteä komppaniaan.  Eräänä päivänä komppaniassa oli taas menossa joku halkoshow, kun en joutunutkaan "automaattisesti" tiskiin. Pihalla, järjestäytyessämme riviin, ryhmyri huusi :"käännös vasempaan, päin!" ja minä käännyin "vahingossa" oikeaan.  "Kuukkanen tiskiin!", karjui ryhmyri. Kuukkanen juoksi ripeästi takaisin ruokalaan, jossa emäntä jo ihmettelikin, miksi en tänään tullut, kun oli sitä eileniltaista pannukakkuakin vielä.  Jossain välissä kyselin häneltä, kuinka tällä kasarmilla on niin hyvä ruoka ja muualla huomattavasti huonompi.  "Kun et kellekään kerro, niin saatte normia pienenpiä voinappeja ja sokeriannoksia. Vaihdan ne sellaisiin tarvikkeisiin ja ruoan laatuun, joita ei armeijan keskusvarastolta saa."   Hän oli entinen laivakokki ja työstään ylpeä näissä vaikeissakin olosuhteissa. Myös tarjoilun ja järjestyksen ruokalassa piti olla hyvän. Jos joku alikersantti, joka jäi "tiskiä" valvomaan ei selvinnyt tehtävästään, emäntä vaihdatti tämän välittömästi eikä toista kertaa ollut asiaa siihen tehtävään.
   Näinä aikoina muistin myös lompakossani olevan pehmeän leivän "reseptin", jonka oli hammaslääkäriltäni saanut ja yhtenä päivänä, kun en ollut muuta häslinkiä saanut aikaan, vaadin "pöydänvanhimmalta" eli pöydän päässä istuvalta alikersantilta pehmeää leipää ja että minulla on siihen lupa. Alikersantti kuuli ehkä ensimmäistä kertaa asiasta, koska väitti ettei sellaista ole.  Näytin paperin, mutta en päästänyt kädestäni.  Hieman vielä ihmeissään hän sanoi pehmeää leipää olevan vain kantahenkilökunnan pöydässä salin perällä.  Nousin pöydästä ja marssin leipääni noutamaan. Tein asennon ja ilmoitin pöydässä istuvalle ylivääpelille itseni ja asiani sekä näytin tuon lupalapun.  "Siitä vaan alokas valitsee", sanoi ylivääpeli.  Valitsin pari viipaletta, tein asennon löin taas kantapäät yhteen kuuluvasti ja poistuin pöytäämme, jossa oli loppuajan melko hiljaista. Seuraavina päivinä se ei enää juuri herättänyt huomiota ja hyvä niin.
   Sotkuun eli sotilaskotiin ei ollut ensimmäisinä parina viikkona mitään asiaa, minulla ainakaan.  Olin näet hieman liian löysä suuvärkistäni ja se aiheutti kitkaa esimiesportaassa.  Sotkuun pääsemisen ehtona oli viestikomppaniamme ja kerrosta alempana majailevan autokomppanian henkilöstön arvomerkkien opettelu sekä esimiesten tervehtiminen.  Tuohon opetteluun ja ennenkaikkea kuulusteluun liittyi pelkkää mielivaltaa ja pärstäkerrointen mittailua siinä määrin, että jätin koko lystin väliin.  Minulla oli monta kirjaa mukanani ja pojat toivat tarvitseville jotain tullessaan, jos tiukka paikka tuli. Minulle ei tullut, kun olin aivan p.a. ja armeijan päiväraha tuli parin viikon välein. Ei silläkään juhlittu. Se oli se kuuluisa Norttiaskin hinta per päivä. Sama raha meni sotkussa kahviin ja pullaan.  Päiväraha piti minun kohdallani säästää lomamatkalle Helsinkiin, jos joskus sinne pääsisin.
   Parin viikon päästä oli lääkärintarkastus, jonka aikana tutkittiin, että miehet pääsivät omin avuin lääkärin eteen. Minun kohdallani "konitohtori" ihmetteli hetken, miksi olin papereissa A2:nen, mutta keksi sitten syyksi alipainon kutsunnoissa. "Mutta miten ihmeessä painonne on alokasaikana noussut yli 10 kiloa". Kerroin, että "en ole vuosiin päässyt yhtä vähällä, nukkunut yhtä paljon ja syönyt kahdesti päivässä". Hän  korotti minut ystävällisesti A1:ksi.
   Iltalomalle pääsy oli vielä kovemman tentin takana kuin sotilaskoti.  Nyt piti osata kaikkien kapiaisten (kantahenkilökunnan) arvomerkit laivastoa myöten ja sama peli jatkui siinä.  Meidät suupaltit hylättiin armotta ja millä tahansa verukkeella, joten en viitsinyt edes yrittää. Osasin ne kyllä, kun niitä teoriatunneilla jauhettiin.  Sitten sattui parin viikon jälkeen muuan päivä, että eräs viestimekaanikko-alikersantti oli joutunut hyvin vastentahtoisesti päivystäjäksi.  Kun kaikki muut olivat häipyneet kaupungille, me "venkulat" makailimme tuvassa lukien ja kirjoitellen.  Tämä päivystäjä tuli tupaamme ja kysyi hämmästyneenä, että mitä hittoa me siellä vielä teimme?
Selitimme herra alikersantille, että emme voineet poistua kasarmilta, kun emme olleet läpäisseet tenttiä. "Ja paskat! Kymmenen minuuttia aikaa olla käytävällä sundisasussa (pyhäkuteissa /-asussa) tarkastusta varten".  Hyvin huolimattomasti hän meidät tarkisti, jakoi iltalomalaput ja saatesanoiksi huusi perään, ettei ole mitään asiaa takaisin komppaniaan ennen kello kymmentä. Hän menee nyt bunkkaamaan (nukkumaan). Päivystäjä ei näet voinut sitä tehdä, jos komppaniassa oli yksikään varusmies paikalla.
   Metsäreissuja teimme vähintäin kerran viikossa, maantiemarsseja ja saunalenkkejä samoin (saunalenkki oli 5-15 km:n juoksulenkki, josta yhdestä kolmeen nopeimmalle luvattiin joskus viikonloppuloma tai pidennetty iltaloma palkinnoksi.  Ensimmäiselle "metsäretkelle" täyspakkauksessa lähdimme viimeisten lumien aikaan aamusta varhain, heti aamupalan jälkeen.  Satoi.  Viivyttelin tuosta syystä viimeiseen asti ennenkuin juoksin riviin paikalleni. Kersantti ei viivyttelystä pitänyt ja komensi järjestymisen uusiksi eli takaisin tupiin toiseen kerrokseen ja taas ulos riviin. Viivyttelin taas ja nyt kersantti tiesi jo syyllisenkin: "Alokas Kuukkasen toivomuksesta; TUPIIN POISTU !" Ja taas juostiin sisään. Viidennen kerran jälkeen kaverit jo murisivat, että mitä helvettiä sä meinaat ?  "Ettekö huomaa pojat, että siellä sataa?", kyselin.  Sitten jekkuni huomasivat ilmeisesti myös kouluttajat ja kun vihdoin pääsimme matkaan sadekin oli jo lähes lakannut.   Metsään päästyämme ryhmänjohtajamme, piirikunnallinen huippu-urheilija, näytti suunnan ja sitten vaan juosten pusikkoon, MAARS, MAARS !. Olin ryhmäni pisimpänä heti hänen takanaan ja kun kohdalle tuli pitkä alarinne, juoksin aivan hänen kintereillään. Ryhmyri lisäsi vauhtia ja niin minäkin. Kun vihdoin pääsimme aukeammalle ja alavalle kohdalle, ryhmyri pysähtyi ja jäi odottelemaan ryhmänsä loppuosaa. "Mihin ihmeeseen se loppu porukka jäi, hän kyseli ?".  "Tuolla rinteen puolivälissä ne jo jäivät kyydistä, puolisen kilometria sitten", vastasin hänelle. "Miksi h-tissä et sanonut", kyseli tämä. "En saanut läähätykseltäni puhuteltua herra alikersanttia, herra alikersantti ja mitäpä se alokkaalle kuuluu, jos ryhmänjohtaja ryhmänsä hukkaa".  Perkeleitä tuli koko paluumatka rinnettä ylös, mutta ei juostu enää sentään, kun piti kurkkia ja huudella puskista kadonneita.  Muutamasta kuusikon kupeesta pojat sitten löytyivät löhöilemästä ja matka jatkui,  mutta huomattavasti rauhallisemmin.
  Arki-iltaisin ei myöskään aika tullut pitkäksi.  Jos ei eri syistä juostu kasarmin ympäri milloin missäkin varustuksessa yöpuvusta täyspakkaukseen = kaikki vaatteet niskassa pomppaa myöten ja reppu niin täynnä kuin ikinä mahtui plus pakki, kenttälapio ja kivääri. Taisipa muutama juosta parit kierrokset aamutossuissa (kusiluistimet) ja alushousuissa talvipakkasella, kun eivät aamutoimet mukamas kyllin nopeasti sujuneet.  Eräs erikoinen harrastus oli kantaa kymmenkunta mottia koivuhalkoja alakerran portaikosta toisen rapun vastaavaan portaikkoon. Meitä oli 4 tupaa joissa tusina alokasta per tupa, joten kantajia riitti eikä tuo suoritus montaa kymmentä minuuttia vienyt. Kun halot oli kannettu, tuli komppanian kersantti kehumaan suoritusta: "Hyvä pojat, oikein hyvä suoritus, mutta nyt kaikki takaisin samaan paikkaan vielä nopeammin, HOPII, HOPII !"  "Hitain tupa jää siivoamaan jäljet".  Tätä höykytystä teetettiin ryhminä, joissa kussakin oli noin kuusi alokasta ja kussakin tuvassa oli kaksi ryhmää. Ainakin kolmena iltana muistelen tuota harrastetun. Ei tuo minua isommin haitannut, pysyipä kunto yllä.
   Järjestys, siivous ja siisteys olivat kuitenkin kaiken a ja o tuvissa ja komppaniassa yleensäkin. Siisteyttä ja järjestytä harjoiteltiin iloin aamuin, kun ryhmänjohtajat kävivät tarkastamassa pedit ja petikaapit.  Pienikin virhe viikkauksissa tai peiton suoruudessa aiheutti koko petauksen lentämisen lattialle.  Pieni roska lattialla siivousvuoron jälkeen pisti työn uusiksi alusta asti ja joskus se roska näytti kulkeutuneen ryhmyrin taskusta sinne. Olin kerran tupamme ryhmänjohtajana komppanian käytävää pesemässä siivouksen jälkeen, kun päivystävä alikersantti alkoi rähjätä liian vähäisestä veden käytöstä lattian pesussa. Lattia oli harvarakoinen ponttilattia ja yritin selittää jotain liiallisen veden haitoista, mutta siitähän huuto vain paheni: "VETTÄ P-KELE ENEMMÄN LATTIALLE,  kun kerran sanon ja sillä siisti !".  Ja mehän panimme.  Käskin poikien kaataa suoraan ämpäristä ja useampi ämpärillinen samaa kyytiä. "Minä vastaan, jos jotain tulee" ja tulikin.  Iltamyöhään tuli alakerran autokomppaniasta vääpelismies isoon ääneen ihmettelemään, kun heillä juoksee pitkin seiniä kuravesi ja osa tippuu katostakin. "Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?"  Kuuntelimme tuvassa selvittelyä jonkin aikaa ja sitten tulikin kyselijät ovelle.  Sanoin toimineemme annetun käskyn mukaan ja pesseemme käytävän runsaalla vedellä. Sanoin myös vastustaneeni uhkarohkeasti esimieheni käskyä, mutta turhaan.  Pojat tuvassa nyökyttelivät ponnekkaasti ja upseeristo siirtyi jatkamaan toimiston puolelle.  Lattiaa ei pesty eikä pesetetty enää kertaakaan minun aikanani.
   Edelläkerrotusta  seurasi tietysti myös muuta harmia alikessujen taholta ja erään simputuskerran jälkeen, kun taas satuin taas hymyilemään alkoi sama huuto: "Mitä h-ttiä alokas Kuukkanen vielä hymyilee, MITÄ".  "Herra alikersantti, alokas Kuukkanen ei siviilissä ole ollut ikinä lastentarhassa tai leikkikoulussa, mutta tämä kyllä  korvannee sen ja se tässä hymyilyttää".  "TAAKSE POISTU !" karjui alikersantti ja kun takana oli tuvan ovi, niin poistuin tupaamme. Ei kuulunut heti perästä mitään, mutta seuraava kohtaaminen oli jonkinlainen puhuttelu, jossa oli tarkoitus kirjata alokkaitten haluja au-kouluun.  "Mitäs se Kuukkanen täällä tekee?  Kaikkein pahin lusmuilija komppaniassa".  "Pyrin aliupseerikouluun, herra alikersantti".  "Ja jos se vain meistä on kiinni, niin ette sinne ikinä pääse", sanoi oma ryhmyrini.  "Ei se onneksi teistä kiinni olekaan. Voinko poistua, herra alikersantti".  "POISTUKAA !". Jäivät ihmettelemään, mutta eivät kauaa, kun ilmoittauduin viesti-au-koulun pääsykokeisiin ja joku tuvastamme oli heille kertonut, että olin TV-ja radiomekaanikko.  Siitä taas seurasi, että hieman vinosti hymyilevä ryhmyri tuli eräänä iltana tupaamme matkaradionsa kanssa ja kyseli, voisinko vähän vilkaista sitä, kun se meni äänettömäksi.  Katsoin ja sain kuntoonkin enkä maksua pyytänyt.  Seuraavana päivänä alkoi kuitenkin taas simputus täydellä vauhdilla ja sitä kesti iltayöhön asti. Sain muutaman ylimääräisenkin annoksen osalleni ja juuri tuolta samaiselta radion omistajalta.   Ryhmänjohtajien tuvan tyhjennyttyä iltalomien alkaessa katsoin sopivan välin, missä päivystäjä ei nähnyt ja hain tuon radion uudelleen "korjattavakseni" ja kun omistajansa sitä seuraavana päivänä toi sitten katsottavaksi sanoin, etten enää osaa sitä korjata. No, hän vie sen sitten yhdelle tutulle kotipuolessa niin kyllä se kohta taas soi. "Ei taida soida", arvailin.
   Olin hankkinut vähän vilpillisin keinoin lähes viikon loman yhdistämällä kuntoisuusloman muutamasta 15 kilometrin saunalenkin voitosta ja kihlajaisloman. Kihloihinhan olimme vaimoni Sirpan kanssa menneet jo edellis- juhannuksena, mutta olin ottanut sormuksen pois alokasajaksi varta vasten. Tuon viikon aikana ja muutamina iltoina aiemminkin olivat ryhmyrit kokoamansa "valioporukan" kanssa käyneet harjoittelemassa maastojuoksua tulevaa komppanioitten välistä kilpailua varten.  Lähtöviivalle jouduin minäkin muiden mukana ilmeisesti noiden saunalenkkien perusteella ja saimme tietoomme, että kyseessä on 3000 metrin maastojuoksukilpailu. En ollut ikinä aikaisemmin juossut kilpaa kilometriä pidempää matkaa, mutta arvelin tuon kolmentuhannen  vielä jotenkin menevän, kun kerran viisitoistakin.  Lähtölaukaus pamahti ja ajattelin tuon piirimestari- ryhmyrini perässä juoksemisen takaavan hyvän sijoituksen.  Hän juoksikin tovin melko kovaa edellä, mutta hidasteli hetken päästä hakeakseen "valiomiehensä" mukaan kisaan. Pääosa porukkaa näytti ottavan alun varsin rauhallisesti, mutta minä jatkoin toisen ryhmyrin perässä samaa vauhtia ja sain hänet kiinni muutamassa alamäessä pitkine koipineni.  Juoksimme melkein rinta rinnan kilometrin verran, kunnes huomasin edessä yleisöä ja oman komppaniamme kersantin. "Hyvä, hyvä", hän huusi, kunnes huomasi, että ryhmyrin seurassa olinkin minä eikä kukaan herran valituista. Hetken hämmennyksen jälkeen hän huusi peräämme kuitenkin: "Hyvä Kuukkanen, enää toinen kierros, olette juuri puolimatkassa". Minä olin jo aivan puhki ja ehdin jo toivoa maalin olevan lähellä.  Juoksin sitten kuin kone, jalat jäykkinä alamäet, etten putoaisi polvilleni ja ohitin tuon ryhmyrin, mutta ylämäissä hän aina saavutti ja ohitti. Jalkani olivat kuin taikinaa ja ylämäet lähes tappavia.  Joissain näissä väleissä tuo piirimestari saavutti meidät ja alikessut vaihtoivat muutaman sanan. "Missä ne muut ovat", kysyi tämä hitaampi. "Tuolla muutaman sadan metrin päässä, en viitsinyt jäädä niiden kanssa lenkkeilemään", sanoi tämä parempi ja lähti omaan vauhtiinsa kuin pikajuoksija. Vihdoin tuli loiva alamäki, jonka kohdilla katsojat  huusivat maalin lähestyvän, mutta minulla hämärsi jo silmissä. Pääsin tuossa alamäessä ryhmyrin ohi, mutta kentän takakaarteeseen päästyämme hän saavutti taas ja pyrki rinnalle. Olin hetki sitten nähnyt maiseman punertavana ja nyt näin sen enää hämäränä ja mustavalkoisena. Pinnistin kuitenkin piruuttani vielä vähän ja ohitin alikessun. Näin syrjäsilmällä hänen juoksevan radan sivuun ja ihmettelin itsekseni, missä se maali oikein olikaan, kun minusta se oli vielä edessäpäin. Juoksin ohi maalilinjan ja koitin hämärän rajamailla katsoa paikkaa johon kaatuisin loukkaamatta itseäni. Näin hämärästi kaksihaaraisen koivun radan vierustalla ja valahdin runkojen väliin tajuttomana.  Kaverit sieltä sitten herättelivät ja kehuivat, että olin tullut toiseksi sen piirimestarin jälkeen.  Rinnallani juossut alikessu pyörtyi jo sinne kaarteeseen, mutta kaverinsa taluttivat hänet yli maalilinjan sentään kolmanneksi. Sääntörikkomus, olisin sanonut, jos olisin jaksanut, mutta tulipahan taas yksi kuntoisuusloma hankittua. Komppaniassa ei kisasta enää puhuttu. Siinä pärjäsi ilmeisesti aivan väärä mies.
  Sitten tuli sotilasvalan  aika ja mietin ankarasti miten voisin luistaa siitä sillä perusteella, että en kuulu kirkkoon.  Oli siinä lopulta sellainen mahdollisuus, että olisi pitänyt mennä jonnekin kansliaan omin nokkineni ja tehdä se siellä, mutta jonkin vähemmän kirkollisen kaavan mukaan ja joku toinen päivä, mutta minun piti olla ehdottomasti oikeana päivänä oikeaan aikaan komppaniassa viesti-aliupseerikoulun pääsykokeissa ja sitä en uskaltanut riskeerata.  Kuuntelin siis sujuvasti valaseremonian muiden joukossa.  Minustakin tuli viestimies kirkon vihkimänä pakanana.
   Au-koulun tutkintopäivä koitti ja joku meille tuntematon insinööriluutnantti tuli pitämään nuo kokeet.  Olin aivan ällistynyt niiden helppoudesta ja tarkistettuani kysymykset ja vastaukseni pariin kertaan jätin koepaperini ja lähdin pois alle puolen tunnin.  Vähän jäi jäytämään epäilys, kun kokeeseen oli varattu kaksi tuntia. Muutamassa päivässä tuli tulokset joista olin ainoana saanut täyden kympin.  Toisaalta vain muutamalla oli alan ammatti- tai muu vastaava koulu käytynä. Teknikot ja insinöörit armeija koulutti ihan omia reittejään upseeritehtäviin.  Tulosten tultua pakkasimme parin muun viestimiehen kanssa kamppeemme ja liian lyhyen viikonloppuloman (sundiksen) jälkeen lähdimme kohti Riihimäkeä.

Jatkuu ...

Kirjoitteli, Heimo Kuukkanen