Suurjännitettä Käätis 8:n kellarissa

  Tapasimme Pasin, Soikan, Paulan ja Tanen kanssa jokasyksyisellä silakkalounaalla ja Pasi sattui muistelemaan käyntejään Käätiksellä silloisessa kellariboxissani ja siitä sitten tämä tarina sai alkunsa.

  Lapsuudenystäväni Pasi M,  Kumpulasta, jossa edelleenkin asustaa, poikkesi aika ajoin fillaroidessaan meillä kylässä.  Alunperin vanhempamme olivat olleet samassa nuorisojärjestössä jo ennen sotia ja jatkaneet yhteydenpitoa niiden aikana ja myös  jälkeen. Pasi kuului hieman myöhemmin myös kotihippojeni vakiokaartiin Soikan ja Kosan ohella. Mehän kävimme Pasin ja Kosan kanssa yhdessä Niemisten tanssikoulunkin Kulttiksella. Tämä Pasin käyntikerta oli  ehkä keväällä -58.   Pasi oli ollut kesätöikseen harjoittelijana eräässä radioliikkeessä Töölössä ja  näki siellä kaikenlaista alan huoltotoimintaa, mutta meikäläisen kellariboxi oli hänellekin ihmemaa. Siellä oli levällään useampikin radion raato (osa niistä evakuoitu Finnmanin takapihan roskiksesta), kaikenlaista induktoria, sähkömoottoria ja vahvistimen tekelettä, rakettiosastokin vasemmassa takanurkassa, mutta ennenkaikkea siellä oli aivan ainutlaatuinen valaistusjärjestelmä.
  Loisteputket olivat jo tulleet jäädäkseen, mutta ne olivat meikäläiselle turhan kalliita ostoksia.  Työpaikkani, silloisen PLH:n Radiolaboratorion, varaston pikasiivouksesta pelastin nipun loppuunpalaneita  loisteputkia ja pari neonmuuntajaa, jotka antoivat tuollaiset 4000 volttia per kappale. Huomasin sitten niitä loisteputkia testaillessani, että ne palavat vielä iloisesti toisen elämän tuollaisella 1000:lla voltilla per putki.  Ripustelin niitä  kellariboxini katossa roikkuviin keskuslämmitysputkiin ja betonilaudoituksen jäljiltä kattoon jääneisiin rautalankoihin yhteensä kahdeksan kappaletta.  Sitten vain 4000 voltin neonmuuntajat molempiin päihin ja hienosti loistivat ja ennenkaikkea;  syttyivät silmän räpäyksessä.  En ehkä kiireiltäni ehtinyt juottaa kaikkia liitoksia ja siksi ne aika ajoin räiskähtelivät iloisesti. Pasi vain oli jo sen verran alaan perehtynyt, että arveli olevansa hengenvaarassa, jos vaikka pää tai käsi niihin osuisi.  Lohduttelin häntä, että ei siitä henki menisi, korkeintaan joku pieni palovamma. "Se on katsos suurjännitettä".  Pasi ei mielestään oikein innostunut siitäkään tiedosta, vaikka teoria tuli selväksi. Jalkojen alla oli kuitenkin sähköä hyvin johtava, paljas betonilattia ja kaiken lisäksi muutama epämääräinen pussukka erilaisia ruuteja nurkkahyllyllä,  jotka odottivat vain yhtä pienen pientä kipinää.
  Minä kävin sitten puolestani noviisina joskus siellä (siis Pasilla ja siis fillarilla) Kumpulan uimalassa harjoittelemassa syväsukellusta neljän metrin altaassa, josta poimimme pohjalta porukan sinne syöteiksi heittämiä lantteja. Pasi hakkasi minut mennen tullen, vaikka kuvittelin olevani kova kundi sukeltamaan. En oppinut tasaamaan korvieni painetta, vaan menin alas korvat tuskasta ulvoen. Ei ollut kivaa, mutta en kehdannut myöntää ongelmaa, että keuhkot kesti, muttei korvat. Sain tosin sieltä minäkin joskus limskarahat.  Sananmukaisesti työllä ja tuskalla. Painotus sillä tuskalla.  Armeija-aikanamme osuimme Pasin kanssa samaan viestijoukkojen AU-kouluun Riihimäellä, jossa puolustimme ankarasti Hesalaista näkökulmaa ja vapaata puntisoikeutta kun ei muuta parempaa puolustettavaa osunut kohdalle.
  Terveisiä Pasille.  Muistele lisää joskus.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen