Lumeen hautautuneet 1973

   Muistelen tässä tarinassani erästä lumista talvea Sähkö-Puodin taipaleelta. Olihan noita tosin siihen aikaan nähty lähes vuosittain, mutta tuo -73 kevättalvi jäi erityisesti mieleen, jolloin lunta oli parhaimmillaan yli 80 senttiä.

   Vuodenvaihteen jälkeen alkoi lunta tulla lähes päivittäin ja siellä sitten ajan tavan mukaan seikkailtiin milloin minkäkinlaisin renkain lumikinoksissa pitkin Vartiokylää ja ympäristöä.  Haastavimpia olivat tietysti TV- tai muut korjauskäynnit Sipoon suunnalla, jossa teiden kunto oli luonnollisesti vielä surkeampaa kuin Vartiokylän kulmilla.  Käsittämättömästi sitä hinkattiin auto läpi kinosten ja ylös mäistä, joista ei kesällä nähtynä oikein uskonut selvinneensä, mutta paksut kinokset antoivat pelivaraa, kun kurveissa sivuttaispito petti.  Sen ajan autot, kun olivat oikeaa peltiä eikä mitään muovikyhäelmiä. Kinoskosketuksissa eivät lentäneet muovinkappaleet vaan lumi.

   Eräänä kevättalven aamuna soitti vakioasiakkaamme Vuosaaresta ja sanoi tarvitsevansa kiireesti apuamme omakotitalossaan Kallvikin niemellä.  Koko perhe oli jäänyt lumen saartamaksi taloon, kun todella runsaat lumet katolta olivat pudonneet jyristen maahan suojakelien tultua. Talo oli jo ennestään yli metrin korkuisen lumen saartamana ja nyt nämä kattolumet tulppasivat kulkemiset kokonaan.
   En ollut kovin kiinnostunut moisesta lumenluontikeikasta ja kehotin rouvaa soittamaan alan liikkeisiin. Hän sanoi jo hieman korkeaksi kohonneella äänellään, ettei muuta ole aamun aikana tehnytkään, kun soitellut niihin.  Vastaus oli sama kaikilla: Ensi viikolla tai seuraavalla. Ehkä.  Varmistin vielä, että meillä ei ole lapioita kummempia työvälineitä ja emme voi tulla millään lumenluontifirman palkoilla töihin, vaan velottaisimme normaali TV-korjaustaksan mukaan. "Ei sillä ole nyt mitään väliä mitä se maksaa, kunhan päästätte meidät täältä ulos ! ", tuli rouvan vastaus korkealta ja kovaa.  Lupasin kerätä lapiot ja lähteä pelastustoimiin.
TV-huoltomies Kestin Timppa lähti kaveriksi ja ajelimme tuttuun osoitteeseen, jossa aiemmin olimme korjailleet porakaivopumppua ja uima-allaslaitteistoa sekä tehneet pienimuotoisia sähköasennuksia.  Ulko-ovesta  ei näkynyt kuin parikymmentä senttiä yläreunasta ja suurin osa ikkunoista olivat lumen peittämiä puoliväliin asti.  Talon urhein oli noin viidentoista ikäinen tytär, joka oli ennen tuloamme lähtenyt kouluun yläkerran parvekkeelta hyppäämällä. Hankeen ei tosin tarvinnut hypätä kovin korkealta, mutta liukumäkeä oli runsaasti ja kahlattavaa haaruja myöten monta kymmentä metriä suojakelin umpihankea. Voin kuvitella, ettei itkukaan ollut kaukana tällä urhealla.  Onneksi olimme ottaneet myös teräslapiot mukaan, sillä lumi oli alimmissa kerroksissaan pakkautunut aivan kivikovaksi eikä totellut teräsvahvikkein varustettuja vanerisia lumilapioitamme lainkaan. Loimme Timpan kanssa kapean, reilun puoli metriä leveän kujan ovelle ja tilaa sen aueta. Keittiön ikkunasta kävimme välillä kerran kiireisellä kahvitauolla, kun olimme saaneet sen näkyviin. Nelisen tuntia laskutimme kahdelta mieheltä TV-huoltotaksaa ja vähän pikatoimituslisää päälle ja asiakas sanoi vielä olevansa tyytyväinen.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen