Kuva Vartiokylän keskustan rakennuksista 60-luvulta. Varstikan Elanto on oikeassa laidassa. Korkeassa osassa oli maito ja lihaosastot ja matalassa osassa oli sekatavarapuoli rautanauloineen. Lisää rakennustarvikkeita löytyi pihavarastosta. Elannosta vasemmalle oli KOP:n talo ja sitten taisi olla "hetekatehdas".  Kuva on Heimo Kuukkasen albumista.

  Kirjoittanut Hannu Kuukkanen   08.10.2008

  Paikkakunnan kaupoista on ollut muutamia mainintoja jo aiemmissa jutuissa. Otan tässä jutussani käsittelyyn ne kaksi tunnettua Elantoa. Osallistukaa näihinkin muisteloihin vapaasti kommentoimalla.
  Vartsikassa oli keskeisellä paikalla, mutta meidän kulmilta kaukana, Porvoontien Elanto. Sieltä sai kolmesta eri osastosta ostaa liha-, maito- ja sekatavaratuotteita. Sekatavarapuolelta ja varsinkin takavarastosta löytyi myös rautakauppatavaroita. Eipä tainnut jäädä yhteen kertaan kun isä pisti asialle Elantoon hakemaan jotain rakennustarvikkeita. Olimme myös joskus isän kyydissä käsirattaissa kun Elannosta haettiin kuivabetonia tai muuta raskaampaa.
  Toinen Elanto oli Kontulassa Kontulantien varrella (nykyinen Humikkalantie). Se oli paljon vaatimattomampi ja siinä oli van kaksi puolta, joista toisessa myytiin lihaa, leipä ja maitotuotteita ja toisessa sekatavaraa.
  Maito oli aikojen alussa irtomaitoa. Sitä mitattiin alumiiniseen kannuun. Maitokannuja oli myös emalioituja malleja mutta meidän vauhdissamme ne eivät olleet oikein käteviä kun kansi ei pysynyt kiinni ja maito lenteli pitkin teitä. Alumiinikannussa kansi upposi syvemmälle ja suukin oli kapeampi. Polkupyörän kahvassa kannu kolahteli kodikkaasti polkupyöränrunkoon Kiviportintien mukulakivetystä ajellessa. Sittemmin maitoa alettiin pakkaamaan pulloon ja sen jälkeen muovipusseihin ja sitten pahvitetroihin.
  Kananmunat olivat toinen erittäin riskialtis tuote meidän penikoiden kuljetettavaksi. Yleensä tuloksena oli munakokkelia. Sittemmin kaupasta sai muovisia munakoteloita, jotka nopeasti tienasivat hintansa takaisin. Mädät kananmunat palautettiin kauppaan. Kananmunia ryhdyttiin sittemmin tarkistamaan jo kaupassa läpivalaisulaitteella.
  Voi oli irtovoita, emmentaalijuusto oli suuri kimpale josta lohkottiin palasia tai vastaavasti punainen suuri kiekko "punakuorista"-juustoa.
  Elannon leipä oli tunnetusti hyvää ja yleensä sieltä ostettiin polakkaa tai ranskanleipää (vehnäleipiä), häälimppua, pikkulimppua (molemmat happamia ruisleipiä) tai mallasvarikoista, joka oli imeläleipää (sekaleipä) ja minun herkkuani.
  Karamellit olivat yleensä irtotuotteita ja esillä läpinäkyvissä lasipurkeissa. Muistan hyvin keltaiset, läpikuultavat, juovikkaat napit, jotka jo ulkonäöllään saivat veden kihahtamaan kielelle. Joskus, hyvin harvoin, sai luvan ostaa itselleen karkkia. Ukille piti tuoda silloin tällöin Pektus-pastilleja, jotka olivat punaisessa laatikossa. Niitä sai sitten ukilta tarkoin säännösteltynä.
  Elannon kassakuitteja kerättiin koko vuoden ja joskus, muistaakseni keväällä, ne laskettiin nippuihin ja kirjattiin summat päälle. Elannosta sai niitä vastaan ostohyvitystä jos oli Elannon jäsen. En tiedä oliko SOK:lla jo silloin vastaavaa järjestelmää mutta yksityiskauppoihin se tuli vasta hyvin myöhään.

Heimo jatkaa:
Joo, joo, tulee, tulee.  Kirjoitan ennenkuin Riitta ehtii. Ei Riitassa mitään vikaa, päinvastoin, mutta toivottavasti ehtisi joku muukin.  Tämä alkaa mennä yksipuoliseksi: Tirkkoset ja Berqvistit vastaan Kuukkaset.  Ja me ollaan voitolla !  Piristykää !

  Minun kauppareissuillani oli alumiinikannun kannen välissä aina voipaperi tiivisteenä, koska muuten se olisi ollut enää puolillaan kotona. Tosin minun aikanani (meillä on Hannun kanssa 6v ikäeroa) oli myös tuplakuormat ja tuplareissut, kun oli lähes joka viikonloppu kesäaikana erilaisia talkooporukoita taloa rakentamassa.

   Yksi hauska juttu muistui mieleeni, kun nuoriherra Kalevi naapurista oli kaupalla samoihin aikoihin ja oli ostanut muiden kauppatavaroitten lisäksi ylimääräisen polakan (niinkuin ranskanleipä, mutta vinoraidoituksella)  No, Kalevi istui siinä Kontulan Elannon rappusilla ja pisteli tätä ylimääräistä poskeensa kuivana ja kokonaisena. Kysyin ohi mennessäni, että "miksi ihmeessä". "Äiti pitää mua jollain ihme dietillä ja nälkä on, että näköä haittaa".  Minä siihen, että "eikö äitisi sitten huomaa kuitista, että yksi polakka puuttuu". "Ei se enää sitten mitään haittaa,  mä olen silloin jo syönyt sen".

  Tavallisesti minulla oli matkassa äidin tekemä ostoslista, pitkä kuin nälkävuosi ja siinä sai listasta huolimatta olla tarkkana, että kaikki varmasti tuli, luin sitten itse tai annoin listan myyjälle.  Kerran sitten äiti luetteli ostoksia ja minä kirjoitin listaan.  Keräsin sitten kassit ja kannut ja oman ämpärin Pia-koiralle ja reen perään, talvi kun oli.  Siitä sitten hiihtelemään Kontulan Elannon suuntaan.  Perille päästyämme huomasin kauhukseni tiskillä, että lappua ei löydy mistään ja siinä kasseja kaivellessani luettelin muistamiani ostoksia myyjälle. Kaivoin ja kaivoin. Ei lappua. Pinnistin vielä muistiani ja kiroilin mielessäni, että uusi reissu tuli, kun en varmaan kaikkia voinut muistaa.  Toisin kuitenkin kävi, sillä keittiön pöydälle jäänyt lappu oli täsmälleen sama kuin muistamani ostokset.  Samanlainen juttu sattui kerran keskikoulun enkunkokeissa: Näin hirveän vaivan kirjoitttaessani himmeäksi hiomaani vasemman käden peukalonkynteeni puolensataa englannin sanakokeen  sanaa hiusterällä luntiksi ja kokeissa en tarvinnut koko kynttä, kun muistin ne muutenkin. Harmitti. Turha luntti. Auttaisikohan,  jos tekisi useammin läkät kotona eikä vaan bussissa matkalla kouluun?  Se voisi kyllä haitata harrastustoimintaa.  Ei se kannata, en mä opi sitä enkkua kumminkaan.
 Enkä oppinut, muistelee Heimo, se vanhempi veljes (joka on kyllä hiukan katunut  vanhoilla päivillään.  Mutta ihan vähän)

Muisteli; Heimo Kuukkanen