Noin vuonna -54, samaan aikaan, kun aloimme Sepon ja Kostin kanssa valmistaa omia rakettipolttoaineita, teimme myös ensimmäiset tussarit.

Tässä kohtaa pitäisi olla se Hannu-veljeni tavallinen varoitus, että älkää hyvät lapset tehkö perässä, mutta se ei ole varmaan ehtinyt. Tosiasiassa se, että olen edelleen hengissä, näkevä ja kädellinen, on pitkälti pelkkää hyvää tuuria. No, -voi olla, että siinä oli hieman kuolemanpelkoakin.

  Samaan aikaan, kun aloimme Sepon ja Kostin kanssa valmistaa omia rakettipolttoaineita, teimme myös ensimmäiset tussarit. Teimme kokeita useilla eri putkimateriaaleilla ja ruudeilla ennenkuin teimme varsinaiset aseet. Teräsputki osoittautui ensikerrasta vaaralliseksi, sillä sen räjähtäessä lensi paljon sirpaleita ympäristöön. Kupariputki kesti pari- kolme laukausta, jonka jälkeen siinä ilmeni laajentuma ja sitten se jo räjähtikin. Siitä lähti myös palasia, koska aine oli venyessään kovettunut (karkaistunut). Parhaaksi osoittautui eräs messinkiputkityyppi. Se kesti kymmeniä laukauksia vahingoittumatta ja kun se räjähti, se vain aukesi ruutipanoksen kohdalta eikä paloja juuri lentänyt. Ruuti ja haulipanos pakattiin valmiiksi annoksiksi ja ladattaessa ne vain sullottiin piippuun. Ruutipanoksen edessä oli huopa tai paperinenäliinatuppo ja sen jälkeen lyijyhauleja ja taas tuppo ettei panos putoa ulos piipusta. Panos sytytettiin raapaisemalla tulitikkulaatikon sivulla sankkireiän (sytytysreiän) päälle kumilenkein kiinnitettyä tulitikkua. Suhahduksen kuuluessa pää piti kallistaa sivulle voimakkaasti, ettei mahdollisesti irtoava piippu osuisi päähän. Lataamisista eli ruudin ja haulien määrästä, laukausten määristä ja muista varotoimista meillä oli kokeilujen jälkeen kirjalliset "säännöt" eli miten pitää menetellä vahinkojen välttämiseksi.

  Ensimmäisessä oravanmetsästyksessämme, Kontulan suolla, yritimme osua oravaan. Kaikilla meillä oli omat henkilökohtaiset tussarimme ja minulla oli kaksi pitkäpiippuisinta. Niillä osui pidemmälle kuin poikien lyhytpiippuisilla pienemmän hajonnan vuoksi. Orava kiipesi jahdattuna korkeaan mäntyyn ja vain minun aseellani kannatti enää edes yrittää. Pojat latasivat puolestani vuoron perään kumpaakin tussaria ja kolmannella latauksella, tosi kovan pamauksen voimasta, käteni tärähti oikein tosissaan ja piippu viuhahti korvani vierestä kanervikkoon. Vain tussarin katkennut kahva oli enää kädessäni. Suutuin pojille näiden naureskellessa pusikossa ja huusin, että "mitä sitten nauraisitte, jos se olisi räjähtänyt silmilleni". Pojat olivat ladanneet "tuplapanoksen" eli kaksi annosta ruutia yhden sijaan. Hetken mietittyään pyytelivät sitten anteeksi, mutta seuraavana päivänä asialle jo naureskeltiin taas. Se oli helppoa, kun oltiin hengissä ja selvittiin terveinä. -Taas kerran.

  Vuonna -57 olin jo lopettanut tussareilla ampumisen ja niiden valmistamisen, mutta eräs erikoistapaus tuli sitten eteen. Ammattikoulussa jouduin vakavaan riitaan erään kaverin kanssa ja tämä lupasi jollain koulumatkalla piestä minut pahoin. Kaveri oli päätä pidempi ja puolet leveämpikin, joten uhkaus piti ottaa tosissaan. Väistelin häntä perinteisin tavoin livistämällä eri reittejä tai eri aikoihin koulusta, mutta eräänä päivänä hän oli sitten siinä edessäni poikittain.

  Olin tuon uhkailun jälkeen valmistanut pienen kymmensenttisellä piipulla varustetun tussarin, jossa oli viimeisenä kehityksen tuloksena peltiset liipaisin ja iskuri. Sankkireiän päälle olin kiinnittänyt paperinallin ja iskuri iski sen ruutipesään. Panoksena oli lyijymöykky. Kaivoin nyt tiukassa paikassa tussarin nahkatakin povitaskusta ja viritin sen. Sanoin kaverille, että "ei sitten yhtään lähemmäs tai sinussa on sormenmentävä reikä vatsassasi". "Mikä toi on", kysyi hän "tussariko". "Millä se laukeaa, mitä noi viritykset siinä on ?" Kerroin sitten siinä tussari tanassa, että "tässä on liipaisin, nalli ja iskuri, niinkuin kunnon aseissa pitää ollakin ja älä yritä mitään tai pamautan". Juttu lähti siitä sitten kevenemään ja kaveri oli kovasti kiinnostunut tussaristani ja sanoi asuvansa Santahaminassa ja tehneensä joskus itsekin kavereitten kanssa niitä. "Mutta ei meillä koskaan tollasia ole ollut". Hän olisi välttämättä halunnut nähdä koelaukaisun, mutta en suostunut, kun siinä oli Ensimmäisen Linjan taloja ihan vieressä. "Saamme vaan poliisin niskaamme. Tämä pamahtaa kuin haulikko", sanoin.

  Kotimatkalla mietin vielä asiaa ja päätin mennä Takakaltsille, siihen kaatopaikkalammen rannalle, tyhjentämään aseen. Kaivoin kaatopaikan romuista vihreän litteän pullon ja asetin sen romukasan päälle. Tähtäilin hetken, mutta silloin tuli jonkinlainen huono aavistus, kun muistin, että ase oli ollut latingissa yli viikon ja ehdoton maksimi oli viikko, jonka jälkeen ruuti saattoi muuttua yliherkäksi.

  No, eipä mitään. Irrotin iskurin ja liipaisimen, kiinnitin tulitikun perinteisesti kumilenkillä sankkireiälle ja nuijin aseen kaksihaaraisen pajun haarukkaan. Tuolla perinteisellä tulitikkusytytyksellä sain näet lähes sekunnin lisää pakoaikaa. Sitten siirsin pullon hollille ja tähtäsin siihen, vetäisin tulitikkuaskin sytytyspinnalla tulitikkua ja heittäydyin läheisen kiven taakse suojaan. Tein sen viime hetkellä, sillä hirmuisen paukun saattelemana nahkatakkini selkään ropisi jo joitain paloja. Nousin ylös katsomaan jälkiä, mutta muuta ei löytynyt kuin nyrkin mentävä reikä pajunhaarukassa. Ei pulloa eikä jälkeäkään tussarista.

  Jäi sellainen tunne siinä kotiin tallustaessa, että läheltäpä meni, etten tässä kädetönnä kävelisi.   Kerroin kaverille seuraavana päivänä koulussa kuinka siinä kävi ja hänkin katseli siinä sitten nahkarotsinsa edustaa: "Tää takkikin olis voinu mennä melkein uutena paskaks" Laittamattomasti sanottu, enkä viitsinyt pilata haurasta sopua kertomalla, miten siinä minun mielestäni olisi myös voinut käydä...molemmille.

Kirjoitti, Heimo Kuukkanen

 

Tussari vm.1955 (replika) Tämä oli kauhea ase sekä ampujalle että kohteelle...ei aina tiennyt kumpi lähtee, piippu vai panos ja jos piippu lähtee, niin onko ampujan pää ja silmä linjalla.

Ai,ai. Vanhaa mallia. Heimon viimeisin malli sisälsi liipasimen iskureineen. SItäpaitsi, putki taisi olla alumiinia, vai oliko huonekaluputkea? Muistelee Hannu veli.