Kuten Hannu ja Heimo ovat jo monessa tarinassaan kertoneet, olivat useimmat harrastukset ja huvitukset halpoja ja useimmiten ilmaisia. Harvemmalla oli rahaa maksaa kalliista harrastuksesta, ja monista harrastuksista oli luovuttavakin rahan puutteen vuoksi. Jossain vaiheessa suurin osa kait meistä tytöistä olisi alkanut harrastaa balettia. Maj-Britt kertoi serkkunsa Hilkan balettiharrastuksesta, ja se kuulosti niin hienolta. Mutta eihän sellainen harrastus ainakaan meillä ollut edes ajateltavissa, varmaan oli tärkeämpiäkin rahanreikiä kuin balettitunnit. Mutta ehkä tämä juuri johtikin siihen, että oli sitten itse keksittävä kaikenlaista viihdykettä, ja monenlaista sitä keksittiinkin. No pojilla oli noita rakennusprojekteja. Olihan meillä tytöilläkin itse asiassa, ainakin talvella. Lumilinnoja osattiin mekin rakentaa, vai saatiinko me niihin apua naapurin pojilta, en ole ihan varma. Oli sitten kiva istua kököttää valmiissa linnassa ja polttaa pimeällä kynttilää ”ikkunalla” silloin, kun onnistuttiin sellainen joskus saamaan. Talvet olivat usein kunnollisia, ja lunta oli paljon, ja rakennettiin linnojen lisäksi lumiukkoja ja lumilyhtyjä. Sukset ja luistimet meille hankittiin jossain vaiheessa, ja hiihtäminen oli myös mukava harrastus. Luistelemassa käytiin Vartiokylän kentällä. Siihen Lipiäisen ja Kuusiston väliseen lätäkköön tuli myös usein ihan hyvä jää, ja siinä voitiin myös luistella silloin, kun pidemmälle ei päästy, tai ei viitsitty lähteä.

50-luvulla Anna-Maija Vakkalan isä Väinö rakensi tytöilleen Anna-Maijalle ja Merjalle leikkimökin, ja mä kävin usein siellä leikkimässä. Ei kait mökin sisustus aina ollut ihan trendikäs, mutta meille luksusta. Oli ainakin kaikille istuimet, ja kait se sitten riitti. Voi olla, että siellä oli muutakin, mutta en enää muista mitä. Tärkeintä oli se, että oli katto pään päällä, satoi tai paistoi. Usein olin Anna-Maijalla leikkimässä jostain syystä usein sunnuntaisin iltapäivisin, kait se oli vapaata niistä puutarhatöistä. Joskus siellä oli myös Finnmanin Annette. Minulla on mielikuva, että Annette oli vain joskus Suomessa, olisikohan hän asunut varsinaisesti Ruotsissa. Ehkä Anna-Maija muistaa paremmin Annetten kuin minä.

Sunnuntai-iltapäivistä minulle on jäänyt mieleen sunnuntaiset iltapäiväkahvit Vakkalalla. Totuin siihen, että heillä juotiin aina iltapäiväkahvit samaan aikaan, ja odotin aina jännityksellä, että kutsutaanko minutkin kahvipöytään, kun tyttöjä huudettiin kahville. Joka kerran, onneksi, täti sanoi, että kyllähän Riittakin saa tulla. Minusta oli ihana istua Vakkalan porukan kanssa kahvipöydässä. Oli kiva kuunnella isompien poikien, Kostin, Erkin ja Paavon juttuja. Ainakin osa oli paikalla. Joskus Olavikin oli kotona, vaikka sitten vähän myöhemmin olikin aika paljon poissa. Oliko hän merillä, vai missä? Paavokin taisi lähteä Australiaan jossain vaiheessa. Touhua oli, ja hyvin minut ainakin pienenä tyttönä hyväksyttiin joukkoon. Enkä mä kait kovin paljoa kuluttanut, tuskin söin enempää kuin yhden korvapuustin tms. vieraskoreena. Kylässä oli vähän niin kuin ravintolassa. Olihan meillä kotonakin tarjolla samoja herkkuja. Äidillä oli leipomispäivä joka lauantai, mutta kylässä oli vähän erilaista.

Olikohan noissa Hannun ja Heimon jutuissa jo niistä Heimon elokuvailloista. Olikohan se Kostin ja Heimon idea, että esittivät joskus elokuvia Kuukkasten kellarissa. Minkälaisilla laitteilla ja mitä, sitä en saanut koskaan tietää. He kun olivat keksineet ottaa pienen pääsymaksun, ja ainakaan minä en sen vuoksi päässyt niitä katsomaan. Ei ollut kait omaa rahaa silloin, ja isä ei ehkä pitänyt tästä business-ideasta. Ehkä mua kiellettiin menemästä siitä syystä, että olin vielä pieni, en muista. Täytyy lukaista uudelleen Heimon juttuja, ehkä niissä mainitaankin tästä filmi-jutusta.

Kyllä sitä muutakin harrastettiin. Sen jälkeen kun Puotilan kartanoon tuli kirjasto, ruvettiin käymään kirjastossa, ja myöhemmin myös tietenkin Vartiokylän kirjastossa, joka tuli uuden koulun yhteyteen. Sieltä mä kait sain sen lukuinnostukseni. Ahmin kirjoja, ja eläydyin niiden kautta muun muunkinlaiseen elämään kuin mitä itsellä oli. Karu todellisuus oli joskus kovasti kaukana.

Yksi halpa huvi meillä oli myös Vilhusen Leenan kanssa. Istuttiin heidän portaillaan ja katseltiin pilvia, ja juteltiin ja haaveiltiin, mitä kaikkea me sitten isoina tehdään, ja missä kaikissa paikoissa me vielä matkustellaan. Näitä ilojahan harvalla oli siihen aikaan niillä seuduilla. Harvinaista herkkua matkustelu oli niillekin, joilla oli enemmän varallisuutta.

Vaikka elämä aineellisesti olikin välillä aika karua, niin harvoin kuitenkin ikävää. Ystäviä oli paljon ja aina jotain tekemistä. Enpä muista, että olisi miettinyt juuri koskaan, mitähän sitä tekisi. Tai kait sitä mietti, mutta keksi sitten jotain.

Riitta