Meidän osa Vartsikaa, jota myös Kontulaksi kutsuttiin, oli pikkupoikien paratiisi. Poikien seikkailuelämän kiintopisteet olivat Herttoniemen kaatopaikka, Malmin ampumarata, Ilotulitus ja Kofeenin  maatila. Ne antoivat runsaat  ainekset monenlaiseen pahantekoon. Paitsi Kofeenin tila,  jonka esittelenkin ensimmäiseksi.

Kofeenin maatila

Kontulan bussi kääntyi Porvoontieltä Latauksen risteyksestä mutkaiselle hiekkatielle, joka nousi ja ohitti Kontion majan, laskeutui alas peltojen tasalle ja kääntyi oikealle loivaan nousuun ja siitä alkoikin meidän omakotialue.

Juuri siinä jyrkässä mutkassa oli karjatila. Aikaisemmin paikalla oli ollut sikala; siitä nimi Sikalan mutka ja Sikalan mäki eli ”Sikkis”, siis meidän hyppyrimäki. Navetta oli kutakuinkin sillä kohdalla, jossa on nyt Myllypuron liikenneympyrä.

Meidän aikana tilan navetassa oli nelisenkymmentä lehmää ja tallissa kolme hevosta. Mutkassa haisi aika tavalla, sillä lantala antoi suoraan tielle päin. Vai oliko se Tippavaaran isäntää muistuttava Kofeenin renki Akku ?

Alun perin tila oli toiminut Pauligin koetilana, ja Paulingin tilana se myös tunnettiin. Tilaa oli hoitanut  pehtoorina Ossian Gauffin (lue: ”Gofääng”)  Nyt hän toimi tilan vuokraviljelijänä.

Me kakarat tunsimme hänet nimellä ”Kofeenin setä”. Kuten nimestä voi päätellä, hän oli syntyperältään ranskalainen. Tarkemmin ottaen hän oli Belgian ranskalaisia, eli valloneja. Belgiasta hankittiin 1700-luvulla valloneja töihin Suomeen perustettuihin rautaruukkeihin, sillä vallonit osasivat tehdä rautaa ja terästä. Ossian valitsi kuitenkin itselleen pehmeämmän elämänuran, ja  kouluttautui puutarhuriksi. Hän puhui edelleenkin ranskaa, mutta hänen käyttökielensä oli ruotsi.

Kofeenin setä oli hieno, sivistynyt  mies. Vaikka hän oli paskasissa työvaatteissa ja haisi lannalle, huokui hänestä eräänlainen hienostuneisuus.

Hän asui  parisuhteessa Kaija -nimisen naisen kanssa. Tosi kiva tämä Kaija-tätikin oli. Heillä ei ollut lapsia, ja ilmeisesti siitäkin syystä Kofeenin setä oli  hyvin lapsirakas. Ja me kylän pikkupojat saimme aina olla ”töissä” siellä tilalla, ts. sanoen pyöriä sedän jaloissa kun hän toimitti tilan askareita.
 
Heti koulusta päästyä kiiruhdimme Kofeenille  juoksujalkaa. Hevosella ajettiin sitten pahnoja ja heiniä. Ladot olivat aika kaukana, nykyisen  Puotinharjun ”kukkuloiden” kupeessa. Sieltä kuskattiin päivässä reellä useampikin pahna- ja heinäkuorma lehmille, ja aina oli heinähäkki täynnä lapsia. Me istuttiin siellä heinäkasan päällä ja yksi tai kaksi oli hevosen selässä. Ratsatusvuoroja varattiin sedältä puhelimella heti aamulla herättyä, jotta vain toiset eivät olisi ehtineet ensin.

Ja sitten Kofeenin setä kertoi tarinoita. Hän oli aivan uskomaton tarinankertoja. Hän saattoi juoksuttaa rinnakkain neljää, viittä päättymätöntä  satua ja kertomusta. Me saatin esittää toivomus, että jatka siitä ja siitä ja hän jatkoi. Hienosti hän kehräsi tarinaa aivan kylmiltään.
 
Suositumpia kertomuksia olivat hänen humoristiset seikkailunsa villistä lännestä. Lumi narskui jalaksissa, heinäkuorma heilahteli ja me kuuntelimme lumoutuneina sedän juttuja. Sedän susikoira Tellu juoksi reen sivulla.

Setä opetti aina lapsille hyvää käytöstä. Siellä ei saanut kiroilla tai kiusata toisia,  ja piti käyttäytyä kauniisti.
 
Kevättalvella oli  lannanajoa. Vanhemmat olivat kotona sen jälkeen vihaisia, kun vaatteet haisi sonnalle.
 
Sitten niillä hevosilla sai ratsastella. Tallissa oli  Poku, Yrjö ja Roima.  Joskus hän antoi tottuneelle ratsastajalle hevosen jopa käyttölainaani. Muistan, kun kerrankin meidän vanhemmat oli saada sydänhalvauksen, kun Roima katsoi pihalta ikkunasta sisään selässään 7-vuotias Kari-veljeni .
 
Talven odotettu tähtihetki oli keinosiementäjän, eli ”assistentin” vierailu tilalla. Käynnin  jälkeen tilanhoitajalla oli velvollisuus kuljettaa puulaatikoihin pakatut  assistentin tavarat seuraavalle tilalle, joka oli joko Westerkullan kartano tai Nordsjön kartano.
 
Ei ollut silloin autoa keinosiementäjän käytössä, vaan lasiputket ja muut instrumentit vietiin rekipelillä. Silloin me kakarat skraapattiin  koulusta ja lähdettiin eväin varustettuina koko päivän kestävälle elämysretkelle sedän mukana.  Muistan vieläkin Nordsjön kartanon mahtavan sonnin ja virtahevon kokoiset kromosomikarjut.

Vähitellen kasvoimme ulos Kofeenin rengin tehtävistä. Mutta uudet sukupolvet astuivat tilallemme. Milloin tahansa Kofeenin heinähäkki myöhemminkin tuli vastaan, niin aina se oli täynnä ilosta hihkuvia lapsia.  Myöhemmin oli mukaan tullut tyttöjäkin.

Valitettavasti minulla ei ole kuvaa Ossian Gauffinista  renkeineen. Jos jollain on, niin tähän yhteyteen se sopisi.