Näihin aikoihin, 72 vuotta sitten, Vartiokylä - tuolloin vielä Puotinkylä - oli öisin pilkkosen pimeä. Syynä olivat talvisodan sotamääräykset. Valoa ei saanut näkyä missään, jotta vihollisen pommikoneet eivät näe eivätkä osu. Nykyisin samanlaista pimeyttä on vaikea kuvitella edes sähkökatkosten aikaan. Talvisota näkyi ja tuntui koko kylässä.
    Meillä isä oli pommitusten varalta rakentanut kotipihallemme sirpalesuojan kahdesta kaivonrenkaasta, joista toinen oli upotettu kokonaan maan alle ja toinenkin puoliksi. Ilmahälytyksen tullessa siinä sitten kykittiin ja toivottiin, ettei ainakaan ihan päälle putoa. Päivisin tiirailtiin torjuntakranaattien synnyttämiä savupilviä eli "hattaroita" ja öisin ihmeteltiin pommikoneita etsivien valonheittäjien kiiloja pimeällä taivaalla. Yksi noista valonheittäjistä sijaitsi Vartiokylän Kontionmäellä. Kallion korkeimmalla kohdalla on siellä vieläkin näkyvissä rautapultteja, joilla valaisinlaitteet paikalleen kiinnitettiin. Vielä talvisodan aikana kylämme alueelle ei pommeja pahemmin pudonnut; Helsingin keskustaan toki sitäkin enemmän. Vartiokylän vuoro tuli vasta jatkosodassa, kun ilmatorjunnan taktiikkana oli käännyttää viholliskoneet jo ennen kuin ne ehtivät Helsingin ylle. Silloin ne pudottivat myös lastinsa kaupungin ulkopuolelle, mm. Vartiokylään.
    Paitsi pimeä, kylämme oli iltaisin ja öisin myös hiljainen. Mökkejä oli harvassa, miehet rintamalla ja perheiden arjesta huolehtivat naiset.
    Viranomaisten pimennysmääräyksiä noudatettiin ja niitä myös valvottiin. Eräänä iltana kotimme ovea kolkutettiin kovasti. Pelästyimme hirveästi, sillä kotona oli äitini lisäksi vain veljeni ja minä, molemmat alle  8 -vuotiaita. "Kuka siellä?", kysyi äitini ja sai vastauksen: "Konstaapeli". Asialla oli Puotinkylän oma poliisi, konstaapeli Stolt, joka asui lähellä kotiamme.
    Vartiokylän poliisin koti oli Lappeentiellä talvisodan aikana. Me asuimme punaisessa puutalossa Lappeentien ja Valkealanpolun kulmassa.
    Kolkutusiltana keittiössämme paloi yksi 25 watin sähkölamppu. Ikkunat oli määräysten mukaan peitetty pimennysverhoilla. Niitä ei kuitenkaan ollut tiivistetty nastoilla ikkunanpuitteisiin, kuten piti. Niinpä kapea valonsade oli osunut kylää kiertelevän poliisin silmiin. "Korjatkaa välittömästi", kuului konstaapeli Stoltin käsky. Ja niin myös tehtiin.
    Meiltä veljeni kanssa meni kuitenkin pitkään, ennen kuin taas uskalsimme poliisin kotitalon ohi kulkea.

Tämä artikkeli on julkaistu VMOKY:n Kotilylä-lehdessä 2/2011 ja kirjassa Lapsuuteni Puotinkylä 2013