Vartiokylässä hiihdettiin myös pulavuosina – 1940 luvulla - vaikkei ollut edes kunnon välineitä varusteista puhumattakaan. Sukset olivat umpipuuta, ja ne tervattiin ja paahdettiin itse. Voiteeksi kävi kynttilä.
    Suksisiteisiin harvalla oli varaa, eikä niitä juuri saanutkaan. Oli tyydyttävä pelkkiin mäystimiin, jotka kiristettiin auton sisärenkaasta leikatulla kuminsuikaleella monon taakse. Tämä viritelmä sai korvata myöhemmin käyttöön tulleet metalliset Rotanloukut, Voitot ja vaijerit. Vaan hyvä puusuksillakin oli hiihtää. Oli pakko, jos mieli kouluun, kauppaan tai kavereille. Lunta oli paksulti, eikä teitä juuri aurattu. Porvoon maantie oli poikkeus.

    Kylän ainoa koulu Mellunkylässä oli suurin piirtein samalla paikalla kuin nykyinenkin. Oli, kunnes palopommi sen poltti. Puotinkylästä koululle kertyi matkaa itse tehtyä latua hiihtäen lähes kolme kilometriä.
    Rantakartanontiellä asuva opettajamme, Emilia Ahrenberg, ei hiihtänyt. Hän käveli mustassa talvitakissaan maantien kautta lähes kilometrin pidemmän lenkin aamuin ja illoin, sateessa ja paisteessa. Ja pysyi hoikkana. Ei tarvinnut karpata, eikä siitä mitään tiedettykään.
    Sota-aika toi koulumatkaan myös vaihtelua. Eraäää yönä koululatumme viereen Riskutien varteen oli pudonnut kolme pommia vieriviereen. Niiden tekemistä kuopista oli soraa ja kiviä lentänyt tielle asti. Mutta koulumatkoilla voitiin sen jälkeen harjoitella notkomäenlaskua kuoppien reunalta alas ja vauhdilla toiselta puolelta ylös. Pomminkuopat ovat Riskutien ja Linnanherrantien risteyksestä noin 50 metrin etäisyydellä.

    Jatkosodan aikainen pomminkuoppa kirjoittajan koululadun varressa Riskutien päässä on nähtävissä vieläkin. Valitettavasti ne nyt ovat lähes täyttyneet ihmisten heittämästä roinasta. Notkomäenlasku ei niillä enää onnistu.
    Hiihtokilpailujakin järjestettiin niin koulussa kuin paikallisessa urheiluseurassakin. Mellunkylän Kontio järjesti hiihtokilpailut lähes joka viikonvaihde. Lähtö- ja maalipaikkana oli yleensä ruotsinkielisten vanha seurantalo, Byggdehemmet, Linnanherrantiellä. Toisinaan paikkana oli Kontion puheenjohtajan, Severi Salmen, kotipiha Sormuspolun varrella.
    Lähimaastoon vedettiin kaksi vakiolatua, joista toinen oli 7,5 ja toinen 2,5 kilometrin pituinen. Niitä vaihtelevasti kiertelemällä syntyi sopivan mittaiset kilpaladut kaikenikäisille. Ja ladulla saattoi koulupäivän jälkeen mukavasti myös harjoitella.
    Mäkihyppyäkin olisi tehnyt mieli kokeilla. Lähin hyppyrimäki oli kuitenkin Herttoniemessä asti. Sinne ei mäkisuksia millään rahdannut, jos vaikka jollain sellaiset olisi ollutkin. Pikkuhyppyreitä toki kyhättiin lähes jokaiseen sopivaan rinteeseen, ja katsottiin, kuka pisimmälle ponnistaa.
    Omatekoisesta hyppyristä Kontionmäen länsirinteessä parhaat ponkaisivat murtomaasuksillaan jopa parikymmentä metriä. Vasta kaksi  vuosikymmentä myöhemmin kaupunki rakensi samaan rinteeseen oikean hyppyrimäen, josta nyt on jäljellä enää pelkkä alamäki. Siitäkin  saa suksilla laskiessa vielä tuntuman mäenlaskun hurmaan.
    Ensimmäiseen omaan hiihtokilpailuuni osallistuin 7-vuotiaana. Pääsimme kaksoisveljeni kanssa mukaan Kontion järjestämiin kilpailuihin, vaikkei sopivanikäistä sarjaakaan löytynyt. Lähtö- ja maali olivat Puotinkylänlahden pohjukassa sijainneen mehutehtaan pihalla. Latu kierteli lahden jäällä ja sen viereisellä harjanteella. Kilpailumenestyksestä en juuri voi puhua. Olimme viimeisiä – veljeni sentään viimeistä edellinen.

Tämä artikkeli on julkaistu VMOKY:n Kotilylä-lehdessä 2/2011 ja kirjassa Lapsuuteni Puotinkylä 2013